Mihin puolustukseen uskomme?
Valtioneuvoston turvallisuus- ja puolustuspoliittisen selonteon 2004 mukaan "Suomen turvallisuus- ja puolustuspoliittinen toimintalinja perustuu uskottavaan kansalliseen puolustukseen". Mutta mitä tuo "uskottava puolustus" oikein on?
Valtioneuvoston ja puolustusministerien puolustuspoliittisissa puheenvuoroissa "uskottava puolustus" on retorinen jätesäkki, joka on ladattu huolestuttavan täyteen tavoitteita. Nykyisen ja aiempien selontekojen mukaan sekä puolustusministerien Kääriäinen ja Enestem puheenvuorojen 1997-2004 mukaan uskottavan puolustuksen tavoitteina on mm. "varmistaa yhteiskuntamme toimivuus myös poikkeusoloissa" (2001), "turvata [...] kansalaisten elinmahdollisuudet" (2001), "ehkäistä turvallisuusuhkia" (2003), olla "Suomen turvallisuuspolitiikan perusta" (2001, 2004), "ratkaista kansallisen olemassaolon turvaaminen" (2000), olla "perusedellytys Suomen sotilaalliselle liittoutumattomuudelle" (2001, 2003), "vahvistaa lähialueemme vakautta" (2002), "taata turvallisuutemme" (2004), "herättää kansainvälistä luottamusta" (1997), "antaa liikkumavaraa ulkopolitiikkaamme" (2002), "sammuttaa kriisejä niiden alkulähteillä" (1999), sekä "ehkäistä ennakolta mahdolliset suvereniteettiimme kohdistuvat loukkaukset", tai hieman suoremmin "muodostaa uskottava kynnys sotilaallista voiman käyttöä tai sillä uhkaamista vastaan" (1999, 2001, 2003, 2004).
Entä millaisia edellytyksiä uskottavalla puolustuksella oikein on? Jo mainittujen lähteiden mukaan se "edellyttää keskittymistä ydintoimintoihin ja puolustusvoimien rakennemuutosten jatkamista" (2004), se "jakautuu kahteen peruspilariin: kansalliseen puolustukseen ja osallistumiseen yhteisen turvallisemman Euroopan luomiseen olemalla mukana kansainvälisessä kriisinhallintayhteistyössä" (1999), se vaatii "sekä poliittista tahtoa että taloudellisia edellytyksiä" (1999), sen "kova ydin" on suomalaisten "korkea" tai "voimakas" maanpuolustustahto (2001, 2003), se voidaan toteuttaa "nykyisellä voimavarojen tasolla, mutta tuskin alemmalla" (2003), sen edellytyksenä on "yleinen asevelvollisuus" (2001), se perustuu "henkilöstön ja joukkojen korkeaan koulutustasoon, puolustusjärjestelmän kaikenpuoliseen toimintavalmiuteen sekä valtakunnassa olevaan, määrällisesti riittävään ja laadullisesti ajanmukaiseen sotavarustukseen sekä muulta yhteiskunnalta tarvittaessa saatavaan materiaaliin ja tukeen" (2001) ja siinä "keskeisessä asemassa" ovat "valmiusyhtymät" (2001).
Mutta ei tässä vielä kaikki! Edelleen (joko uuvuttaa?) sen "keskeinen osa" ovat panssarijoukot (2001), se "edellyttää puolustusvoimiemme kehittämistä materiaalisesti ajanmukaisesti ja ennakoivasti", sillä "tiedämme varsin hyvin mitä puolustusvoimiltamme edellytetään mahdollisen kriisin uhatessa" (2001), se "edellyttää puolustusvoimien määrärahojen painopisteen suuntaamista materiaalihankinnoista toimintamenoihin" (2001) tai että "turvataan sekä materiaaliset resurssit riittävillä hankinnoilla että henkilöresurssit, määrälliset ja laadulliset, yleisen asevelvollisuuden kautta" (2004), sen näkyvin osa on "puolustusvoimien toiminta kansainvälisten kriisien ennaltaehkäisyssä ja rajoittamisessa" (2003), se edellyttää "kustannustehokasta eurooppalaisessa kriisinhallinnassa yleisesti käytettäviä järjestelmien ja menetelmien hyödyntämistä kansallisessa puolustuksessa" (2004), se "edellyttää sitä, että emme pysähdy paikoillemme" (2004), sitä vahvistaa "osallistumisemme Nato-johtoisiin kriisinhallintaoperaatioihin Balkanilla" (2002) ja sen pitkäjänteisen kehittämisen on mahdollistanut "valtioneuvoston valmistelutyön ja eduskunnan päätösten" muodostama pohja (2000).
Ja lopuksi, puolustusministeriön jalkaväkimiinaselvitystyöryhmän loppuraportin 2004 mukaan "alle 3-10 vuoden siirtymäaika jalkaväkimiinojen suorituskykyä korvaaviin järjestelmiin tarkoittaisi notkahdusta puolustuksen uskottavuudessa" ja näiden korvaavien järjestelmien "hankintojen kokonaiskustannukset, noin 311 miljoonaa euroa, edustavat alhaisinta tasoa, jolla puolustuksen uskottavuus kyettäisiin vallitsevassa tilanteessa säilyttämään". Loppuraportin linjalle ovat päätyneet myös puolustusministeri Kääriäinen (2004) sekä valtioneuvosto selonteossaan.
Mahtaakohan olla niin, että sellaista puolustusvoimien hanketta ei voida kuvitellakaan, jota ei pidettäisi uskottavan puolustuksen edellytyksenä? Entä sopisiko "uskottavan puolustuksen" sanaparin alle sitten toisaalta jonkin muun instituution alainen hanke -- vaikkapa asuntojen rakentaminen Helsingin asunnottomille, ympäristöongelmien ehkäisy ja ympäristökatastrofeihin varautuminen, päihde- ja mielenterveyshuollon vakavimpiin ongelmiin puuttuminen tai kehitysavun korjaaminen tavoitetasolle? Nämä hankkeet kun kuitenkin nekin varmaankin edistäisivät "uskottavan puolustuksen" tavoitteita: "kansalaisten elinmahdollisuuksien turvaamista", "yhteiskuntamme toimivuuden varmistamista myös poikkeusoloissa", "turvallisuuhkien ehkäisemistä", "lähialueemme vakauden vahvistamista" ja "kriisien sammuttamista niiden alkulähteillä".
Mainitut päämäärät saattavat oikeastaan hyvinkin olla paperilla turvallisuuspolitiikkamme tavoitteita. Turvallisuus- ja puolustuspoliittisen selonteon johtopäätösosa ei ole niin selkeä, että siitä voisi varmuudella sanoa, missä määrin "pyrkimiset", "korostamiset", "jonkin mukaisesti toimimiset", "tukemiset", "jonkin vahvistamiseksi toimimiset", "osallistumiset", "kehittämiset", "myötävaikuttamiset", "edistämiset", "seuraamiset", "politiikan harjoittamiset" ja "tärkeänä pitämiset" tulevat konkretisoitumaan niiltä osin kun kyse on muista kuin puolustusvoimien hankkeista. Merkittävää on joka tapauksessa se, että selonteossa "uskottava puolustus" on mainittu vain niissä johtopäätösosissa, joissa perustellaan suhteellisesti paljon konkreettisempia ja ymmärrettävämpiä puolustusvoimien projekteja. Syntyy vaikutelma siitä, että vaikka selonteon tilannekatsausosa on "turvallisuuspoliittinen", konkreettisemmat johtopäätökset ovat yhä vahvasti "puolustuspoliittisia".
Arkikielessä sanojen "uskottava puolustus" käyttöala tuntuukin pitävän tämän rajauksen kanssa yhtä. Näin vaikuttaisi olevan, vaikka puolustusministerit ja valtioneuvosto nykyisin vain yrittävät venyttää sanaparin vastaamaan uuteen turvallisuuskäsitykseen globalisoituneessa maailmassa ja yleisemminkin kulloisiinkin retorisiin tarkoituksiin, jotta pystyisivät näennäisesti vastaamaan esitettyihin uusiin turvallisuusuhkiin. Arkisissa puhumisympäristöissä "uskottavan puolustuksen" tarkoitus lienee yhä vain varmistaa se, että venäläiset eivät uskalla hyökätä Suomeen, koska he pelkäävät, että suomalaiset päihittäisivät heidät asemahdillaan.
Sanojen "uskottavan puolustuksen" käyttöala on varmasti hieman muuttunut toimintaympäristön muuttuessa ja poliittisten päättäjien vaihtuessa. Sikäli kun kyse on koko turvallisuuspolitiikasta, mahdollisuus muutokselle on tietenkin vain hyvä asia (mikä ei toisaalta selvästi voi tarkoittaa, että mikä tahansa mielivaltainen muutos olisi edistymistä parempaan). Tästä huolimatta ei voitane pitää myönteisenä ilmiönä sitä, että yhden ja saman vuoden aikana valtioneuvosto ja ministeri yrittävät samaan aikaan linjata turvallisuuspolitiikkaa vain vetoamalla "uskottavaan puolustukseen" ja toisessa yhteydessä sitten ympätä sanaparin alle mitä mielikuvituksellisimpia yhteyksiä. Tällöin on yksinkertaisesti vaikeaa erottaa sitä, milloin yritetään kuvata jotakin todellista, ehkä tarpeellistakin, muutosta ja milloin tarraudutaan mahdollisesti turhaan vanhaan.
Historiaa ja nykyhetkeäkin tarkastellessa herää kuitenkin tunne, että oman maan kansalaisten ja päättäjien on usein vaikeaa huomata, milloin "uskottava puolustus" muuttuu "vaaralliseksi hyökkäysarsenaaliksi". Sodan näennäisenä perusteenahan on aina oman valtion ja oman kansan hypoteettisten etujen puolustaminen. Ydinasevaltioiden kyky tuhota koko ihmiskunta ja kaiken elollisen elinehdot juontaa juurensa juuri tähän näköharhaan: kun Yhdysvaltain uskottava puolustus näyttäytyi Neuvostoliitossa vaarallisena hyökkäysarsenaalina, oli NL:n kasvatettava uskottavaa puolustustaan.
Aina ei uskottavaa puolustusta tietenkään ole vastassa mikään todellinen toinen uskottava puolustus, mikä Irakin sodan liepeillä on hyvin dokumentoitu. Yhdysvaltojen hallinto valehteli yhdysvaltalaisille, että heidän puolustaminensa edellytti ennalta ehkäisevää hyökkäyssotaa Irakiin. Tätä propagandaoperaatiota kuitenkin helpotti merkittävästi se, että Irakilla oli todellakin ollut oma "uskottava puolustuksensa" edellisessä sodassa, ja Irakin hirmuhallitsija oli 1990-luvulla ollut aivan faktisestikin haluton paljastamaan puolustustaan ulkopuolisille.
Toisaalta operaatiota vaikeutti se, että puolustusta oli ilmiselvästi myös purettu tai se oli vanhentunut; tämä oli myös olennaisia syitä sille, miksi Irakin sodan perustelut niin vahvasti tuomittiin laittomana ja moraalittomana valehtelemisena mm. Euroopassa. Tällä hetkellä Suomen puolustusministeri, valtioneuvosto ja puolustusvoimatkin myöntävät avoimesti, että Suomeen ei kohdistu ennaltaehkäisevän hyökkäyssodan uhkaa. Jos tuollainen uhka kuitenkin todella haluttaisiin välttää myös tulevaisuudessa, tulisiko meidän ehkä ymmärtää ja oppia jotain Irakin sodasta?
Yhdysvaltalaisten huijaaminen sotapropagandalla tuonee hyvin päivänvaloon myös sen, että puolustuksen ei tule olla "uskottavaa" vain ns. kansainvälisen yhteisön (Suomen tapauksessa siis Venäjän) silmissä: myös kansan on uskottava puolustukseen. Kansan on uskottava puolustukseen monestakin syystä: ensinnäkin korkean maanpuolustustahdon eli asevelvollisuusarmeijan ylläpitämiseksi. Toisaalta korkean maanpuolustustahdon edellytyksenä pidetään puolustuksen uskottavuutta. Tätä mieltä ovat myös Suomen valtioneuvosto ja puolustusministeri.
(Se, että tulevina vuosina Suomessa käytännössä siirryttäneen pikkuhiljaa Ruotsin malliin, jossa näennäistä asevelvollisuutta suorittamaan valikoituu vain miniskulaarinen osa miesikäluokasta, on oma huomionarvoinen kysymyksensä.)
Toisekseen kansan on uskottava puolustukseen, jotta kansa ei syrjäyttäisi äänestyksissä niitä edustajia, jotka ovat valmiita myöntämään korkeita määrärahoja sotilaspuolustukseen, tai muuten poliittisesti vaikuttaisi puolustusrahoituksen määrään. Tämän huomautuksen osalta kyynisinkin militanttipatriootti myöntänee, että puolustusvoimat ovat varmasti halukkaita vaatimaan kaikkia niitä resursseja, jotka heille suinkin vain annetaan. Määrärahakähminnässä kun jää väistämättä tappiolle nykypolitiikassa se taho, joka erehtyy pyytämään vain sitä, mitä hän kohtuudella todella tarvitsee. Tässä valossa puolustusvoimien ilmaisut siitä, mikä on "alin mahdollinen taso, jolla uskottava puolustus voidaan järjestää", ovat oikeastaan liikuttaviakin.
Kun kansalta kerran edellytetään uskoa puolustukseen, on ehkä paikallaan esittää tärkeä kysymys: millaiseen puolustukseen me todella uskomme tai haluamme uskoa? Millainen kuva meillä on ihmisistä, ihmisinä toimimisesta ja ihmisten välisen vuorovaikutuksen vaihtoehdoista? Entä pidämmekö toisaalta todella mahdollisena sitä, että voisimme vaikuttaa jollain tapaa myös siihen, millaiseen vuorovaikutukseen muissa valtioissa asuvat lähimmäisemme uskovat?
George Soroksen mukaan silloin, kun on kyse tapahtumista, joiden osapuolina on ajattelevia olentoja, se, mitä uskomme maailmasta ja muista ihmisistä, ensinnäkin todella vaikuttaa tulkintaamme todellisuudesta. Toisaalta sekä uskomuksemme että tulkintamme luonnollisesti vaikuttavat myös siihen, miten toimimme -- mikä vuorostaan voi muuttaa pikkuriikkisen verran sitä, mihin muut uskovat, ja niin edelleen. (Tätä ilmiötä kutsutaan "refleksiivisyydeksi".)
Historia opettaa meille myös sen, että hyökkäyssotaan ryhtyvät valtiot aivan ilmeisesti tekevät virheitä arvioidessaan hyökkäyksensä kohteen puolustuksen uskottavuutta. Jos kysymys olisi sellaisesta ilmiselvästä faktasta, jota yksinkertaisesti ei voi ohittaa, ei sotia koskaan hävittäisi. Tämä ei tietenkään kerro vielä mitään siitä, onko puolustuksen suuntaa-antava arvioiminen mahdotonta (sitä se tuskin on), vai vain altista inhimilliselle erehdykselle. On kuitenkin ilmeisessä määrin pohdinnan ja tutkimisen arvoinen kysymys, millaiset tekijät vaikuttavat siihen, miten "uskottavana" hyökkäystä suunnitteleva taho pitää hyökkäyksen kohteen puolustusta. Onko kyse vain tilastollisesta kalkyloimisesta vai ehkä osaltaan myös jostain muusta? Jos kyse on myös jostain muusta, olisiko Suomenkin otettava nämä muut tekijät huomioon?
Pidetään mielekkäänä puhua "uskottavasta ulkopolitiikasta" -- joka maamiinaselvitystyöryhmän mukaan muuten edellyttää sitä, että luovumme maamiinoistamme ja tingimme näin uskottavasta puolustuksestamme. Voidaan puhua "uskottavasta taloudellisesta strategiasta" tai "uskottavasta johtajasta". Nämä sanat ilmentävät ns. reaalipoliittista suhtautumista asioihin, joissa jokin auktoriteetti (tai auktoriteetiksi pyrkivä) yrittää -- usein hämmästyttävän vähin syvemmin argumentein -- määrätä, mikä on realistista ja todellista, ja mikä ei. Seppo Kääriäisenkin mukaan "vain realisti on uskottava". Mutta tähän retoriikkaan liittyy aina myös moraalinen vaatimus: meidän on tunnustettava esitetty todellisuusnäkemys, ja muu olisi väärin. Olisikin täysin tarpeetonta vaatia meitä huomaamaan asioiden "realistisuutta", jos me jo valmiiksi jakaisimme saman intuitiivisen, ehdottoman varman käsityksen asiasta. Uskottavuudesta puhuttaessa usein käytetään myös aivan suoraan kieliopillistakin imperatiivia, joka osaltaan paljastaa tämän retorisen kikkailun luonteen.
Ongelmallista on se, että valitettavan usein riittävän korkeatahoisen auktoriteetin tehokkaat sanapainot saavat puheen näyttämään siltä, kuin olisi todella esitetty jokin varsinainen argumentti sille, miksi meidän tulisi ymmärtämään jokin asia "todellisuuspohjaiseksi". Kaikki selitykset tietenkin tulevat jossain päätepisteisiinsä. Jos en pystyisi vetoamalla ihmisten myötäsyntyiseen ja kulttuuriseen omaantuntoon ja esimerkkejä käyttämällä saamaan heitä "muistamaan", että ihmisten tappaminen on väärin, en pystyisi enää johtamaan tätä väitettäni mistään toisesta moraalisesta aksioomasta. Mutta olen tästä huolimatta valmis tarvittaessa kysymään itseltäni, onko ihmisten tappaminen minusta todella sydämeni perukoissa väärin, vai uskonko siihen vain siksi, että jokin auktoriteetti tarjoaa minulle tällaisen dogmin valmiiksi pureskeltuna, enkä ole ollut kognitiivisesti riittävän ahkera sitä kyseenalaistakseni. Vastaukseni on tähän mennessä aina ollut: se on väärin minusta. Tämän kysymyksen esittäminen ei siksi ole vielä maksanut minulle mitään. Emmekö siis uskaltaisi esittää tuota kysymystä muulloinkin?
Mikä kumma oikein olisi uskottava puu? Millainen voisi olla uskottava auringonlasku? Eikö puhuakseen näiden ilmiöiden uskottavuudesta niille täytyisi olettaa jokin tekijä, joka voisi yrittää huijata meitä: taidemaalari, tarinan kertoja, lavastaja, tietokonegraafikko tai ns. "intelligent designer" (eli luoja, jolla on jokin erityinen esoteerinen syy väärentää kiusoiksemme fossiileja ja evoluutioteorialle konkreettista selitysvoimaa). Tämäkin hypoteettinen sanoilla leikittely nähdäkseni osoittaa, että juuri mikään yleisesti tunnettu, käsin kosketeltava arkielämämme tosiasia ei suinkaan voi olla "uskottava". Minulla on varmasti monia tapoja tuudittaa sairastavaa rakastani uneen, mutta ne ovat kaikki "uskottavuuden" tuolla puolen.
Näin palaamme jälleen uskoakseni olennaiseen kysymykseen: mihin me todella uskomme? Atomit ja luonnonlait eivät (eräiden kvanttimekaanisten tulkintojen ulkopuolella) luonnontieteellisessä tarkastelussa vähääkään piittaa siitä, uskommeko me niihin vai emme. Tämähän juuri on luonnontieteen perusta. Se ei tunne sen enempää ahneutta, julmuutta ja voimapolitiikkaa kuin sovittelutahtoa, pyrkimystä ymmärtää toisia, anteeksiantoa, muiden kunnioittamista tai rakkautta. Vain ihmiset ovat perin juurin ihmisiä: kykeneviä kammottavaan raakuuteen ja sykähdyttävään laupiuteen. Ja ainakin jossain määrin me itse päätämme, sekä yksilöinä että yhteisöinä, olla kapeakatseisia, välinpitämättömiä ja lyhytnäköisiä tai avoimia, kiinnostuneita toisistamme ja harkitsevia.
Mistä usko inhimillisyyteen tai epäinhimillisyyteen saa alkunsa? Kirjoitan tätä, koska olen vakuuttunut siitä, että tuollainen usko voi saada alkusysäyksensä myös sanoista, viestinnän teoista. Mutta paljon tärkeämpää on minusta se prosessi, jossa hyvät asiat elämässämme versovat pikkuhiljaa, eri juurista hiljalleen aina latvoihin saakka, kun teemme niistä askel askeleelta enemmän totta. Jos ja kun meillä on loistava mahdollisuus saada osamme toisella puolella maailmaa sijaitsevista luonnonvaroista ja siellä elävien ihmisten työstä, eikö olisi kohtuullista odottaa, että me soisimme sydämeemme sijan myös noille ihmisille ja tuolle yhteiselle luonnollemme? Eikö olisi hykerryttävän loistavaa, jos sittenkin pystyisimme keskustelemaan kaikkien ihmisten kesken niin, että erimielisyytemme hieman silottautuisivat? Eikö ainoa todella mielenkiintoinen usko ole kouriintuntuvaa, kaikesta metafysiikasta riisuttua arkipäiväistä vakuuttuneisuutta siitä, että meillä ihmisillä on järki ja omatunto, ja meidän on toimittava toisiamme kohtaan veljeyden hengessä -- jos emme eilen vielä aivan koko sydämestämme, niin ehkä sittenkin tänään?
Päivitetty: 2007-02-17 21.24
Lisää kommentti