Tiukat immateriaalioikeudet eivät vähennä aineellista kulutusta
Tietoyhteiskunnan povataan kääntävän kehitys ekologisesti kestävämmäksi: materiaaliset lelut korvataan tietokoneeseen ladatuilla digitaalisilla peleillä, kaukomatkat sähköpostilla ja työmatkat etätyöllä. Kulttuuri- ja palveluyhteiskunnassa ihmisten uskotaan käyvän konserteissa, elokuvissa ja kirjakaupoissa, eivätkä he tarvitse urheiluautoja elämyksiensä lähteeksi. Koska tietoyhteiskunta edellyttää teknologiaa ja kulttuurin tuottaminen ammattituottajia, on kehittäjille ja tuottajille taattava korvaus työstään ns. immateriaalioikeuksien avulla. Näin ekologinen kuormitus vähenee, mutta ihmisillä on yhä kivaa. Sanalla sanoen: maailma pelastuu.
Vai pelastuuko sittenkään? Todellisuudessa näyttää siltä, että tietoyhteiskunta ei itsessään ole ekologinen eikä ihmisiä tasa-arvoisesti hyödyttävä, ellei ympäristön ja sosiaalinen kestävyys nouse tietoyhteiskunnan kehityksen keskiöön. Tarvitaan sosiaalisten käytäntöjen radikaalia muuttumista ja oppimisprosesseja, jos halutaan, että todella tapahtuu immaterialisaatiota eli kulutuksen aineellisuuden vähenemistä ja korvautumista. Samalla krääsäkulutuksen tulisi olla todella merkittävästi nykyistä vähemmän helppoa ja houkuttelevaa. Luonnonvarat ja energia eivät saa olla kestämättömän halpoja, jos kulttuurin mielitään syrjäyttävän ne.
"Tietoyhteiskuntaistuminen ei automaattisesti tuo mukanaan kestävää kehitystä, vaan se voi valinnoista riippuen olla voimakkaastikin ristiriidassa erityisesti ekologisen ja sosiaalisen kestävyyden tavoittelun kanssa."
— Juha Kahilainen, Kohti kestävää verkostoyhteiskuntaa
Muuten on todennäköistä, että Oopperajuhlille vain suhataan viikon ajan bemarilla aamulla paikalle ja illalla pois, ja että internet-yhteydenpito australialaisten kaverien kanssa vain kannustaa lentomatkoihin. "Kulttuuria" ei siksi tulekaan kehittää hinnalla millä hyvänsä ja laput silmillä. Yleensäkin on epäselvää, onko kulttuurin kaupallista ja keskitettyä tarjontaa nykyisestään lisättävä, jotta sitä käytettäisiin enemmän. Mahtaisiko tällaista tarjontaa olla jo nyt riittävästi? Luultavasti kysynnän kehittäminen sekä ennen kaikkea ruohonjuuritasolta lähtevä elämysten tekeminen ja jakaminen olisivat ekologisen uudistuksen kannalta tärkeämpiä.
Toistaiseksi informaatioteknologian tuoma taloudellinen kasvu on käytetty riemukkaasti enimmäkseen krääsätuotannon lisäämiseen. Talouskasvu ja materiaalisen kulutuksen kasvu eivät ehkä enää kulje aivan samoja ratoja ("decoupling"), mutta ei ole tapahtunut myöskään täydellistä irtiottoa — saati välttämätöntä luonnonvarojen kulutuksen tai esimerkiksi ilmastopäästöjen todellista vähenemistä. Monet tietoyhteiskunnan tietotuotteet ovat itsessään resurssi-intensiivisiä tai edellyttävät usein käyttäjille näkymätöntä nopealla tahdilla kasvavaa ja uudistuvaa laitteistoa ja infrastruktuuria, kuten lyhytikäisiä tietoteknisiä laitteita ja viihde-elektroniikkaa, isoja lämmitettyjä elokuvasaleja, jäähdytettyjä palvelinhuoneita, tietoliikenneyhteyksiä jne.
Erityisen akuutti ongelma tulee olemaan kehittyvissä maissa. Kasvun suuntaan ja nopeasti kehittyvien maiden palveluyhteiskuntaistumisen radikaalisuuteen ja tapaan tulee kiinnittää erityistä huomiota. Kuten monissa muissakin asioissa, kehittyneiden maiden voidaan olettaa imitoivan maailman johtajien eli länsimaiden tulevaa kehitystä kuten tähänkin asti.
"Se, että [Kiinan] kasvu on tähän asti perustunut lähinnä teollisuuteen, merkitsee, että muutos kohti vähemmän luonnonvaroja rasittavaa palvelupohjaista kasvua on vasta edessä. On vaikea nähdä, miksi Kiinan sopeutuminen kalliimpiin luonnonvaroihin olisi jotenkin mahdottomampaa kuin muissa maissa."
— ETLA, "Voiko Kiinan nopea kasvu jatkua?" -tiedote
Nykyiset immateriaalioikeudet on nekin nimetty harhaanjohtavasti. Immateriaalioikeuksilla tarkoitetaan monopolioikeuksia, ennen kaikkea tekijänoikeuksia, patentteja ja tavara- sekä tuotemerkkejä, kieltää tietystä informaatiosta tuotettu nimenomaan materiaalinen toisinto tai rahastaa sillä. Oikeuksien haltijoiden intresseissä on usein lisätä kaupallisia materiaalisia toisintoja tai toisintamiseen vaadittavia uusia laitteita ja tuotteita puoliväkisinkin, mikä ei ainakaan palvele ympäristöä.
Oikeuksia koskeva säädäntö on luonteeltaan monella tapaa hankalaa ja erityislaatuista. Perinteisestä omistusoikeudesta immateriaalioikeudet eroavat siinä, että voi olla aidosti vaikeaa jäljittää tuotteen oikeaa omistajaa. Kädessäni tällä hetkellä olevan leipäpalan omistajan havaitseminen ei tuota kovin suuria vaikeuksia. Sen sijaan on vaikeampaa päätellä, onko jollakulla voimassa oleva tekijänoikeus tai jopa patentti johonkin kulttuuriteokseen tai tapaan tehdä kulttuuria. Immateriaalioikeudet koskee periaatteessa mielivaltaista joukkoa toisintoja samasta teoksesta, jota kukaan ei voi pitää fyysisesti hallussaan. Omassakin kodissasi voi olla monia teoksia, jotka luulet omistavasi, mutta joita juridisesti hallitsee tosiasiassa joku aivan muu.
Kulttuurin kuluttamisen ja erityisesti yhteisöistä ruohonjuuritasolta lähtevän kulttuurin tuottamisen ja jakamisen ja yhteisöllisen kokemisen kannalta on hyvin hankalaa, jos vaikea ja monimutkainen säädäntö rajoittaa sitä, mitä lauluja tai runonpätkiä epäkaupallisessa tapahtumassa ja projektissa tohtii käyttää teoksen osina. Valitettavasti immateriaalioikeuksien kehitys ei kuitenkaan ole kulkemassa kansalaisten kannalta yksinkertaisempaan, vaan monimutkaisempaan suuntaan.
Sääntelyn vaikeus ei uhkaa vain kuluttajia, vaan myös kulttuurin tuottajia, jotka ovat helposti kaupallisten välityskanavien armoilla ilman hyviä vaihtoehtoja, ja joiden teosten hyödyntämistä tiukemmat säännökset voivat monissa tilanteissa lähinnä hillitä. Eniten sääntelystä hyötyvät sellaiset suuret organisaatiot, joilla on mahdollisuuksia käyttää paljon resursseja sääntelyn hallitsemiseen ja myös poliittiseen paineeseen sen muuttamiseksi. Samalla, kun uudet teknologiat tarjoavat mahdollisuuksia tiedon aiempaa tehokkaampaan levittämiseen, näiden mahdollisuuksien hallinta halutaan keskittää voimakkaasti ja rajoittaa niitä.
Tämä kehitys edustaa kulttuurin kehityksen taantumista, ei sen edistymistä. Tietoon ja informaatioon perustuva kehitys edellyttää jakamista ja vapaata tiedon vaihtamista. Jos tieteellinen tutkimus ja taiteellinen tuotanto yksityistetään ja saatetaan salailevan kilpailun alle, kaikki häviävät ennen pitkää. Empiiristä näyttöä siitä, että organisoitu tutkimus ja kehitys kasvaisivat immateriaalioikeuksien tiukentamisen ansiosta, on äärimmäisen vähän; sen sijaan löytyy malleja, joiden mukaan kehitys kulkee päinvastaiseen suuntaan.
Immateriaalioikeuksien vaikutuksia vähemmän organisoituun informaatiotuotantoon on vielä vaikeampi tutkia, koska on mahdotonta esittää tilastoja siitä, kuinka monta dollaria siihen on panostettu -- ja tällaisten tilastojen relevanssi laadullisen kehityksen kannalta on tietysti yleensäkin hyvin kyseenalainen.
"There is limited empirical evidence, however, of the impact of IPR protection on increased investments in R&D, even in industrial countries."
— Maailmanpankin World Development Report 1998/99
Yleisesti ottaen huomio immateriaalioikeuksien säätelyssä on alkanut keskittymään siihen periaatteeseen, että "tekijä saa työstään korvauksen". Toisinaan takaa voi sentään hieman pilkahdella ajatus siitä, että tekijä on luovempi, jos hänellä on kimmoke työskennellä kuin jos ei. Uskon kyllä itsekin, että myös ammattimaisella, suurelta osin palkan tai ansion takia tehdyllä luovalla työllä on oma paikkansa yhteiskunnassa.
On silti pelottavaa, jos näköpiiristä kokonaan häviää se, että jos halutaan kannustaa ihmisiä ammattimaiseen taiteentekoon, myös tuon tekemisen tuomia hyötyjä yhteiskunnan kannalta pitäisi punnita päämäärinä ja vertailla niihin arvoihin, joita olemme samalla vaarassa menettää. Luovuudella on tietenkin myös itseisarvoa ihmisen elämän elähdyttäjänä eikä sitä kaikkea tule kaapata ammattituottamisen alle, mutta taloudellinen kannustus hankkia työstään voittoa tuskin on olennainen keino tämän tavoitteen kannalta.
Köyhät tulevat kärsimään tiedon jakamisen sääntelystä kaikkein vakavimmin. YK:n kehitysraportin 1999 mukaan kehitysmaiden yhteisöille on usein vieras koko ajatus siitä, että teoksilla on yksittäinen tekijä, ja yhteisöllisessä uuden luomisessa on usein vaikea paikantaa tarkkaan "omaperäisyyden" ja "luovan askelen kynnyksiä". Köyhissä yhteisöissä on harvoin varaa ammattimaiseen juridiseen apuun tai mahdollisuuksia valvoa omien immateriaalioikeuksiensa toteutumista. Kauniit ajatukset tiedosta perusoikeutena ja siitä, että elintärkeän tiedon esimerkiksi ympäristön tilasta ja ehkä ennen kaikkea sen parantamisesta ja vaalimisesta tulee olla kaikkea saatavilla, eivät taidakaan oikein toteutua nykyisessä immateriaalioikeuspolitiikassa.
Informaatioyhteiskuntaa tarkastellaan ikään kuin uutena kehityksenä, jossa tuotetaan niin paljon informaatiota, että sitä voidaan pitää tärkeänä tai tärkeimpänä pääomana. Kehitysmaiden kannalta haasteellisempaa on se, että aiemmin yhteisöllinen vanha perimätieto nielaistaan taloudellisen sääntelyn piiriin. Ympäristömyötäinen köyhyyttä ja syrjäytymistä vastaan taisteleminen ei onnistu, jos ratkaisuksi kurjuuden vähentämiseksi tarjotaan yksipuolisesti teknologiaa, jonka hyödyntämistä kontrolloivat voittojensa maksimointiin tähtäävät yhtiöt. Ongelma on yhtä relevantti aurinkopaneelien viemisessä Afrikkaan kuin viljalajikkeiden patentoimisessa.
"Tightened intellectual property rights keep developing countries out of the knowledge sector."
— Human Development Report 1999
Ihmiset eivät ole jääneet neuvottomiksi eivätkä toimettomiksi immateriaalioikeuksien tiukentumisen edessä. Vapaan ja avoimen lähdekoodin ohjelmistot ovat alun perin syntyneet reaktiona halulle rajoittaa käyttäjien ja muiden kehittäjien mahdollisuuksia tutustua ohjelmistojen lähdekoodiin, korjata sitä itse sekä käyttää sitä hyväkseen parempien ohjelmistojen tuottamiseksi. Internet on itsessään malliesimerkki avoimen, suurimmaksi osaksi kontrolloimattoman tietoverkon mullistavasta kehityksestä. Ihmiset tuottavat myös taideteoksia ns. julkiseen omistukseen (public domain) esim. archive.orgiin. Eräänlaisia hybridiratkaisuja edustavat ns. Creative Commons -lisenssit, joiden mukaan tekijä pidättää tiettyjä, muttei kaikkia oikeuksia teokseensa. Käyttävätpä tätä lisenssimallia yrityksetkin, esimerkiksi Magnatune.
Tässä esitetyistä näkökohdista huolimatta immateriaalioikeuksia tarkastellaan usein vain kahden karkean vaihtoehdon kautta. Toinen vaihtoehto on kaoottinen, hallitsematon sekasorto, jossa tuottajat eivät saa työstään korvausta eivätkä elatusta keltään. Toisessa vaihtoehdossa suuret organisaatiot hallitsevat kaikkea tietoa keskitetysti ja jakavat almuja artisteille. Näissä puitteissa uusille avauksille ja kansalaisten kysymyksistä ja ideoista lähteville ratkaisuille jää hyvin vähän tilaa.
Lisäluettavaa:
Bessen&Maskin. Sequential innovation, patents, and imitationElinkeinoelämän tutkimuslaitos, "Voiko Kiinan nopea kasvu jatkua?" Heinonen&al. Kestääkö tietoyhteiskunta.
Kahilainen, Juha. Kohti kestävää verkostoyhteiskuntaa.
Shiva, Vandana. Voiko tietoa omistaa. Tilattavissa esim. Maan ystävien kirjamyynnistä
United Nations Development Programme. Human Development Report 1999, Chapter Two: New technologies and the global race for knowledge.
Vihreiden nuorten ja opiskelijoiden liitto ViNO. Immateriaalioikeusjulkaisu All Rights Reserved.
World Bank. World Development Report 1998/1999 Knowledge for Development.
Päivitetty: 2007-02-17 21.24
Lisää kommentti